Hoitotyö on ihmisten kohtaamispaikka, (kolumni I-H, 14.2.2019)

Hoitotyön on ihmisten kohtaamispaikka

Hoitotyöhön ei tarvita lisää käsipareja, vaikka sellaista kuulee usein vaadittavan. Tarvitaan kokonaisia hoitajia. Hoitaja tekee työtään ammattitaidollaan ja omalla persoonallaan. Katseella, puheen sävyllä ja kosketuksella on merkityksensä. Ihmiset kohtaavat.

Valmistuin sairaanhoitajaksi 22-vuotiaana kolmekymmentä vuotta sitten. Niin kauan kuin muistan, minulta on vaadittu priorisointia eli arvioin koko ajan, mikä on kiireellisintä, tärkeintä.

Reumasairaalan konkurssin jälkeen siirryin sairaanhoitajaksi keskussairaalaan. Siellä olen tottunut nopeatempoiseen toimintaan.

Silti haluan edelleen kohdata ihmisen.

Ensimmäisiä muistojani keskussairaalasta: Vuodeosastolla vanha mies pyysi leikkaamaan kynnet ja tasoittamaan takahiukset. Jossain välissä toteutin toiveen. Aikaa sedän kauneudenhoitoon ei kauaa kulunut, silti kollegani pillastui: ”Täällä ei ole aikaa tuollaiseen!” Yhdeksässä vuodessa olen oppinut tuntemaan keskussairaalan kiireen.

Toinen muisto kiireiseltä osastolta: Alkoholisoitunut mies oli kuolemaisillaan. Hän ei ollut tavannut lapsiaan kymmeneen vuoteen. Nyt isän kuolinvuoteen äärellä seisoivat hämmentyneet kaksikymppiset nuoret. Menin hetkeksi heidän seuraansa ja autoin keskustelun alkuun. Poika uskalsi lähestyä isää ja otti isän käden omaansa. Samassa hetkessä kollega säntää huoneeseen ja huutaa: ”Ala tulla! Lääkäri kiertää ja sillä on kiire!” Lääkärillä oli kiire. Häntä odotettiin monessa paikassa. Kuolinvuoteella ei ollut kiire.

Hoitajan työ sairaalassa eroaa työstä, jota tehdään palvelutaloissa ja kotihoidossa. Erikoissairaanhoidossa painottuu lääketieteellinen osaaminen. Kodeissa autetaan ihmisiä selviytymään arjesta ja elämään hyvää elämää. Hoidettaessa hauraita vanhuksia on ymmärrettävä paljon sairauksien hoidosta. Väittäisin kuitenkin, että tärkeämpää on persoonan vahvuus ja kyky kohdata ihminen.

Psyykkinen kuormitus hoitotyössä syntyy siitä, ettei työtään pysty tekemään niiden arvojen pohjalta, joita oma ammattitaito edellyttää. Viime päivien keskustelu vanhustenhoidosta on huolestuttava myös hoitajan työn näkökulmasta. Kuulen liikaa puhetta pelkistä käsipareista.

Lehdet kirjoittavat kauheuksista, joita on tapahtunut yksityisissä palveluasumisyksiköissä. Käynnissä oleva keskustelu synnyttää pelkoa ja häpeää sielläkin, missä asiat ovat hyvin. On totta, että voiton tavoittelu sopii huonosti palveluihin, joissa huolehditaan heikoimmassa asemassa olevista ihmisistä. Toisaalta kunnat eivät pysty järjestämään kaikkia palveluita itse. Heinolassa on pitkä perinne hyvästä yhteistyöstä julkisten ja yksityisten toimijoiden välillä. Hyviä hoitajia työskentelee sekä julkisella että yksityisellä sektorilla.

Vanhuspalvelukeskustelussa kuntia syytetään ulkoistuksista ja heikosta valvonnasta. Kunnista pallo on sinkautettu eduskuntaan ja syytetty ahdingosta leikkauspolitiikkaa, joka on vienyt kunnilta edellytykset palveluiden järjestämiseltä.  

Nyt ja tulevaisuudessa kyse on rahasta. Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän toimitusjohtaja Eetu Salunen erosi juuri. Taustalla olivat erimielisyydet alueen kuntien kanssa. Salusen mukaan ikääntyvien hoiva tarvitsee huomattavasti enemmän rahaa kuin kunnat ovat valmiit siihen käyttämään. Heinola ja Sysmä päättävät hoivapalveluistaan itsenäisesti. Muiden kuntien päätökset tehdään hyvinvointikuntayhtymässä.

Palvelutalojen ja kotihoidon arjessa hoitajat jatkavat työtään. Keskusteluissa on syytä muistaa, että tulevaisuudessa tarvitsemme alalle uusia hoitajia. Kerrotaan myös tarinoita hyvästä hoidosta.

Kirsi Lehtimäki, sairaanhoitaja, Heinolan kaupunginhallituksen puheenjohtaja (sd), kansanedustajaehdokas

Kirsi Lehtimäki