Vappukolumni työstä (kolumni I-H, 1.5.2018)

”Kumpi mummo otettais mukaan lomamatkalle? Pirkko vai Lehtimäki?” Hetken mietittyään tyttärentyttäreni Noona vastasi, että otetaan Lehtimäki. Noonan äiti Liisa jatkoi pohdintaa: ”Jos Lehtimäki tekee koko ajan töitä?” Siihen Noona totesi: ”No se just on hyvä. Tykkään siitä.”

Neljävuotias ajatteli, että teen ahkerasti töitä eli uin hänen kanssaan aamusta iltaan. Tyttäreni ajatteli, että luen sähköposteja ja vastailen puheluihin. Lapsen luottamus mummoon ja positiivinen asenne työhön lämmitti mieltä.

Osallistuin hiljattain STTK:n ja SAMOK:n järjestämään seminaariin: Nuoret ja työelämä. SAMOAK on ammattikorkeakouluopiskelijoiden edunvalvonta- ja palvelujärjestö. Osallistujat olivat 20-30-vuotiaita opiskelijoita. Luentojen lisäksi työryhmissä keskustelimme tulevaisuuden työelämästä.

Nuorilta opin uuden termin: kevytyrittäjyys. Se on pienellä riskillä tehtävää ammatinharjoittamista, jonka voi yhdistää palkkatyöhön. Työtä voi tehdä joko y-tunnuksella tai ilman.

Monella nuorella oli y-tunnus ja kokemusta itsensä työllistämisestä. Yrittämiseen liittyvä byrokraattisuus harmitti. Joku keskustelijoista ehdotti, että henkilötunnus voisi olla samalla y-tunnus. He näkivät kevytyrittäjyyden osana tulevaa työelämää.

Kerroin, tuntevani läheisesti hiukan itseäni vanhemman freelancerin, joka on tavallaan ollut kevytyrittäjä vuosikymmeniä. Tätimäisesti opetin, että viisikymppisenä freelancer huomasi tulevan eläkkeen jääneen olemattomaksi. Pohdin myös, että perhettä perustettaessa ainakin toisella vanhemmalla olisi hyvä olla perinteinen palkkatyö. Huomasin puhuvani asioista, joilla en tavoittanut kuulijoitani.

Perheessäni olen seurannut nuorten siirtymistä työelämään. Lähihoitajaksi opiskellut tytär ja hänen puolisonsa ovat työllistyneet sujuvasti toivomilleen aloille. Toinen toimii vammaistyössä ja toinen päiväkodissa. Työtä on riittänyt, eikä heidän ole ollut pakko jäädä työsuhteisiin, joissa olisi tarjottu nollatuntisopimuksia. Perheellinen ei selviä velvollisuuksistaan, jos työaika on 0-40 tuntia viikossa ja palkka 0-2000 euroa kuukaudessa. Monista syistä nollatuntisopimukset lisääntyvät myös hoitoalalla.

Kuopus valmistui pari vuotta sitten suurtalouskokiksi. Hänen kauttaan olen seurannut vuokra-, -pätkä- ja silpputyön maailmaa. Kotona asuvana hän voi ottaa vastaan työtä kuin työtä. Aamulla tulee puhelu tai tekstari, ja silloin lähdetään työkeikalle vaikkapa Jalkarantaan. Olen kannustanut ja joskus lähtenyt kuskaamaankin. Ravintola- ja suurtalousala on epävarmempaa kuin hoitoala. Työtä on tarjolla, mutta vaatimukset vasta-alkajalle ovat kovat. Olen lohduttanut, että vain tekemällä oppii. Näin on tapahtunut.

Nuoret ja työelämä-seminaarissa löysin vähitellen paremman yhteyden parikymppisiin nuoriin. Kertomukset työttömiksi jääneistä viisikymppisistä kiinnostivat. Kerroin ohjanneeni työharjoittelussa ollutta viisikymppistä diplomi-insinööriä, josta tuli leikkaussalisairaanhoitaja Maarianhaminaan. Kielitaitoinen ja teknisesti suuntautunut DI-sairaanhoitaja sai uuden mielenkiintoisen työn, vaikka insinöörityötä ei ollut löytynyt. Moni nuorista totesi, että juuri näitä tarinoita he haluavat kuulla.

Jäin miettimään, että ajatus kevytyrittäjyydestä oli nuorille yksi tapa hallita epävarmuutta työstä ja tulevaisuudesta.

Kirsi Lehtimäki

Heinolan kaupunginhallituksen puheenjohtaja

Kirsi Lehtimäki