Eskarireppuun oppimisen iloa ja malttia (kolumni I-H, elokuu 2018)

Tänään sain olla mukana Einon eskarirepun ostossa. Jo toinen lapsenlapsistani aloittelee koulupolkuaan. Yli kahdenkymmenen vuoden ajan perheessäni on ollut päiväkotilapsia ja koululaisia. Heinolassa on ollut hyvä kasvaa, vaikka kokemusta on siitäkin, kun asiat eivät suju. Lapsella ja nuorella on ollut suuria ongelmia.

Einon repun taskuun sujautimme pikkuruisen Pikachu-pehmolelun (Pokemon hahmo). Kysyin, voisiko repun taskusta löytyä itsehillintää, jos eskarissa iskee harmistus. Eino pohti asiaa ja totesi, että itsehillintä löytyy hänen sisältään.

Olin aikoinani kolmivuorotyötä tekevä yksinhuoltaja. Arki sujui, kun asuimme vuoropäiväkodin naapurustossa. Lapset saivat tarvittaessa olla hoidossa vielä pikkukoululaisina. Muistan, kun nuorimmaiset pistivät kotona pyjamat päälle ja juoksivat kadun yli Rullalle nukkumaan.  Äiti lähti yötöihin. Joskus arki oli liian rankkaa. En levännyt riittävästi, vaan yövuorojen jälkeen kuskasin lievästi vammaista tytärtäni Lahteen terapioihin. Nyt tiedän, että väsyneenä huolet ja surut musertavat. Levänneenä näkee ratkaisuja.

Koulujen alkaessa mieleen muistuvat omat kouluvuodet ja ensimmäinen koulupäivä. Aloitin ekaluokan 1973 Vaasassa vanhassa keskuskansakoulussa. Koulu oli suuri kivirakennus kaupungin keskustassa. Opettajat vaikuttivat vanhoilta mummoilta. Luokassa oli urkuharmoni, jonka säestyksellä lauloimme virsiä ja kansanlauluja.

1970-luvulla kaikki uudistui. Tuli peruskoulu. Kolmannelle luokalle menin asuntomessualueen upouuteen kouluun. Opettajat olivat vastavalmistuneita nuoria. Pianon tai kitaran säestyksellä lauloimme musikaalisävelmiä. Näytelmäkerhossa lausuimme Tove Janssonin Kuka lohduttaisi Nyytiä. Tarina on edelleen rakas. Luen sitä jälkikasvulleni ja itselleni.

Poliitikkomummona mietin mennyttä ja tulevaa. Olen vanhempiani ja isovanhempiani koulutetumpi. Tiedän, että tilastojen mukaan suomalaisten koulutustason nousu on pysähtynyt. Tulevaisuudessa nuoret eivät ehkä olekaan vanhempiaan koulutetumpia. Edelleenkin koulutus periytyy. Korkeasti koulutettujen vanhempien lapset hankkivat muita todennäköisemmin korkeakoulututkinnon.

Vuonna 1975 uudesta koulustani puuttuivat pulpetit. Ensimmäiset päivät istuimme lattialla. Muistan edelleen uuden koulun tuoksun ja iloisen tunnelman. Ero vanhan keskuskansakoulun harmauteen oli suuri. Käväisin kesällä Vaasassa. Ala-asteen kouluni on viime vuonna purettu huonokuntoisena. Ristinummen asuntomessualue on ränsistynyt.

Heinolassakin moni koululainen aloittaa syksynsä parakkikoulussa. Liian moni lapsi ei muunlaisesta koulusta tiedä. Koulujen rakentaminen etenee tuskaisen hitaasti, mutta toteutuu. Omat lapseni kävivät peruskoulun, lukion ja ammatilliset opinnot vanhoissa tiloissa. Usein mietin, että tilat olivat huonompi kuntoisia kuin aikoinaan minun kouluni.

Maailma ei ole tullut valmiiksi.  Paljon hyviä ideoita on vielä keksimättä ja hyviä tekoja tekemättä. Heinolan kouluissa ja päiväkodeissa puurtaville toivon voimia työhön ja sen kehittämiseen. Lapsille toivon oppimisen iloa.

Olen aikaisemminkin siteerannut dosentti Matti Rimpelää: ”Koulunkäynnin sujuminen kannattelee lasta silloinkin, kun kodin tuki horjuu.”

Kirsi Lehtimäki, Heinolan kaupunginhallituksen puheenjohtaja (sd)

Kirsi Lehtimäki