Älä sitten kuole (kolumni I-H, toukokuulta 2017)

“ Älä sitten kuole!”

Älä sitten kuole, huikkasi Väinö Ollille. Nuorin lapseni Olli on varusmies ja tyttärenpoikani Väinö seitsemänvuotias ekaluokkalainen. Olimme saattamassa lomilta palaavaa enoa linja-autolle. Korjasin nopeasti, ettei Olli ole menossa sotaan vaan armeijaan. Auton takapenkillä istuneet veljekset Väinö ja Eino totesivat pontevasti: ”Jos tulee sota, niin Olli menee sotaan. Kyllä sota voi tulla.” Päätin vaihtaa keskustelun suuntaa.

Helatorstaina kuvat presidentti Mauno Koiviston hautajaisista olivat vaikuttaneet pienten poikien mieleen. Olin päivän mittaan vastannut kysymyksiin: ”Kuka on kuollut?” Kuoliko se just nyt?” ”Miltä se näytti?” Haimme netistä kuvia ja kerroin presidentin elämänvaiheista. Kerroin presidentin osallistuneen sotaan nuorena miehenä.

 Mietin mielessäni nuorta Koivistoa juoksuhaudan reunalla. 1944 hän oli poikani ikäinen miettiessään: ”Kyllä pitää olla toinenkin tapa tulla naapurin kanssa toimeen.” Yritin tulkita pienille pojille vanhan presidentin ajatusta: Erimielisyyksistä ei saa tulla sotia. Riidat pitää ratkoa neuvottelemalla ja siinä presidentti oli onnistut.

Omat isovanhempani olivat nuoria aikuisia sotavuosina. Lapsuudessa sotatarinat eivät aiheuttaneet minussa kuoleman pelkoa. Pelkäsin eroa läheisistäni. Se olisi ollut kuolemaakin pahempaa. Lapsenlapsistani en osaa sanoa, mitkä ovat heidän pahimpia pelkojaan. Sotakeskustelut Väinön kanssa ovat aikaisemmin liittyneet turvapaikan hakijoihin. Leikkipuistossa ja uimarannalla tutustuimme viime kesänä lapsiin, jotka ovat paenneet sotaa. Sota kaukaisessa maassa on tuntunut etäiseltä. Vanhan presidentin osallistuminen sotaan tuntui lapsesta vahvasti omalta tarinalta.

Turvapaikanhakijoiden kertomusten kautta olen miettinyt sodan ja vuosikymmeniä jatkuneiden turvattomien olojen vaikutuksia ihmisiin. Sodat ja pakolaisuus ovat monen nuoren miehen ja naisen lukutaidottomuuden taustalla. Nyt he haluavat lapsilleen parempaa tulevaisuutta. Se on inhimillisesti ymmärrettävää. Taustalla ei aina ole henkilökohtaista vainoa, joka pitäisi osoittaa turvapaikan perusteeksi.

Moni on palannut vapaaehtoisesti. Osa pelkää henkensä puolesta. Helsingin Sanomien toimittaja oli Kabulissa vastassa pakkopalautettuja afgaaneja. HS 17.5.2017 kirjoituksessa on haastateltu monelle heinolalaiselle tuttua Arabia, joka kuvattiin väsymyksestä ja pelosta vapisevaksi mieheksi. Hän ei enää jaksanut kertoa tarinaansa. Ystävät ovat sen kuulleet. Hän pelkäsi kuolevansa.

Terrori-iskut eripuolilla Eurooppaa ovat lisänneet pelkoa. Omassa perheessä uhka tuli todelliseksi joulukuussa 2016, kun Olli oli Berliinin joulutorilla terrori-iskun aikana. Itselleni Breitscheideplatzin kokemus on jäänyt epätodelliseksi. Väinö ja Eino eivät tiedä, minkälaisessa vaarassa eno on ollut.

Terrorismin uhalta on suojauduttava. Olin maaliskuussa Roomassa. Kaikilla aukioilla oli betoniporsaita rumentamassa näkymiä. Nizzan ja Berliinin kaltaisilta iskuilta yritetään suojautua. Sotilaita näkyi vahdissa turistikohteissa. Näin on välttämätöntä toimia.

Tärkeät voitot saadaan ehkäisemällä syrjäytymistä ja osattomuutta. Koulu ja ammatillisten opinnot ovat avain asemassa. Vaikka Euroopan tasolla olemme myöhässä, Suomessa voimme ottaa oppia muiden virheistä.  Sekä suomalaisten- että maahanmuuttajanuorten sijoittuminen yhteiskuntaan on turvallisen tulevaisuuden rakentamista.

Kirsi Lehtimäki

Kirjoittaja on heinolalainen kaupunginvaltuutettu (sd), joka on monessa mukana oleva neljän nuoren aikuisen äiti ja kolmen muksun mummo.

Kirsi Lehtimäki